Yö.

Valvoin vähän aikaa sitten muutaman yön, en vahingossa vaan täysin tietoisesti. Villeintä yön valvomisessa on se, kun tutkailee itseään ja sitä mitä yöllä hereillä ollessa omassa kropassa tapahtuu. Ihankuin kokisi hetkellisen vanhentumisen, sillä liikkeet hidastuvat väkisinkin vaikka kuinka tuntuu siltä ettei väsytä. Kuin keho ja mieli eivät yhtäkkiä puhuisikaan samaa kieltä... Toisaalta taas olen niin monta kertaa aiemminkin maininnut, että nimenomaan yö on itselleni luovinta aikaa, etenkin kirjoittamisen suhteen. Luin vähän aikaa sitten artikkelin taiteilijatalossa asuvasta kirjailijapariskunnasta jotka molemmat keskittyivät kirjallisten tuotosten paperille siirtämiseen juurikin yöllä. En siis ole ainoa outolintu tässä asiassa...

Yö on kyllä mitä mystisintä aikaa. Toisille valvominen ei sovi lainkaan. Elimistö ei anna periksi totuttua nuku yöllä -moodia vastaan, vaan yrittää viimeiseen asti taistella ja pakottaa kehoa nukkumaan käymisen suuntaan.

Ps. Niin hullua kuin se onkin, itselleni saattaa tulla (etenkin kesällä) valvotun yön jälkeen tuntemuksia siitä kuin ei malttaisi käydä nukkumaan ollenkaan... Ähh, kaipaan niin valoa ja sitä tunnetta kun on vihreää ja vehreää. Joko kohta on kevät?

Highway to takapiha -tai pikemminkin väylä golftermein ilmaistuna- on avattu. Niin - oikein jos kuvittelen näen sieluni silmin pikkuhiljaa vihertyvän nurmikon ja terassikelit... Siellä se jossain on, kaukana tosin vielä tässä vaiheessa. Mutta kyllähän tuohon jo jonkinlaisen tuolin saisi auringonpalvojalle...